Älä luovuta
Mahtavaa (tosin ehkä vähän harmaata) lauantaiaamua teille ihanat! Tämän viikon postaus on itselle varsin ajankohtainen ja väittäisin että muutaman kuukauden sisään myös valitettavan monelle muullekin. Pian nimittäin on pääsykokeiden aika ja tottahan se on, ettei kaikki voi saada haluamaansa paikkaa - ei edes kaikki kovasti sisäänpääsyn eteen duunia tehneet. Tällä viikolla sain itse hiukan yllättävän ja yllättävän kipeältä tuntuvan päätöksen koulusta minne pyrin.
Jaan teille oman tarinani avatakseni silmiä sille, että vaikka kuinka olisi ns. täydellinen hakija - aina ei nappaa. Pistetäänpä sitten faktat pöytään. Pyrin jatkamaan opintojani ulkomaille erääseen maisteriohjelmaan. Omat insinöörin paperini ovat koulutukseen täydellisesti sopivat ja tämän hetkinen työnkuva - missä olen muutaman vuoden jo töitä tehnyt - vastaa tismalleen sitä mitä koulutuksen jälkeenkin voisin tehdä (koulutus toki tarjoaa etenemiseen mahdollisuuden). Lisäksi työkokemusta vastaavalta alalta on kertynyt jo kiitettävän monta vuotta. Tiedot ja taidot check.
Hakuprosessiin ei kuulu varsinaista pääsykoetta vaan kouluun pyritään koulutodistuksella, motivaatiokirjeellä ja muutamalla suosituskirjeellä. Todella kattavat suosituskirjeet sain hyvinkin korkeilta tahoilta ja motivaatiokirjettä hiottiin kuukauden päivät. Kiitollisena pistin paperit eteenpäin. Motivaatio ja tyytyväisten suositteljoiden mielipiteet check.
Koulun sivuilla ei ollut varsinaista mainintaa mahdollisesta haastattelusta, mutta tällaiseen Skypen kautta tehtyyn haastatteluun ajauduin muutama viikko sitten. Sain valita muutaman tieteellisen julkaisun joukosta itselleni mieluisimman, jonka esitin haastattelussa. Julkaisu oli alani kovimmasta lehdestä, joka käytännössä tarkoittaa sitä että julkaisun sisällön on oltava erittäin korkeatasoista. Tämä tarkoitti itselleni valtavaa työmäärää ymmärtää julkaisun sisältö - tämänhän takia pyrin opinnoissani eteenpäin, että voisin oppia lisää ja myös tuottaa itsekin tämän tasoisia tutkimuksia.
Haastattelu sujui valtaosin hyvin, mutta ei täydellisesti. Julkaisun ympäriltä kysyttiin kysymyksiä, joihin harva osaa vastata tässä vaiheessa opintojaan. Kuitenkin sisälläni asui pieni kipinä toivosta, että haastattelija huomaisi soveltuvuuteni koulutusohjelmaan ja kykyni pohtia asioita, haluni oppia uutta. Muutaman viikon päästä sain sähköpostin: ''... kiitämme vaivannäöstänne ja olisimme toivoneet saavamme sinut ohjelmaamme, mutta johtuen tiukasta sisäänpääsypolitiikastamme emme voi tarjota paikkaa sinulle.'' Opiskelupaikka not check. Mitä lie ''sisäänpääsypolitiikalla'' tässä tarkoitetaankaan.
Tunteen iskivät aika kovalla voimalla päin näköä. Ensimmäinen ajatus oli aika yllättävä itsellenikin ''tuleeko musta koskaan mitään''. Usko omiin kykyihini on yleensä ollut varsin vahva, mutta torjuva päätös sellaisesta, mihin en odottanut tulevani torjutuksi sai epäilyksen nostamaan päätään. Muutaman tunteen nimetäkseni tunsin epätoivoa, epäuskoa, surullisuutta, pientä vihaa ja koin olevani hiukan hukassa - ''Mitä nyt sitten?''. Olo oli kuin joku olisi lyönyt ja asiasta puhuminen nosti kyyneleet silmiin.
Seuraava päivä oli jo asteen kirkkaampi - kävin asiaa läpi useiden läheisten ihmisten kanssa ja sain kokea myötätuntoa, kuulla paljon positiivisia asioita itsestäni, huomata muiden epäuskoa päätöksestä ja minulle kerrottiin vastaavia esimerkkejä - joista oli silti puskettu eteenpäin. Uusi ajatus puski läpi: ''Kyllä mä vielä näytän niille''. Toki päätarkoitus ei ole näyttää muille, vaan jatkaa eteenpäin elämässä, mutta kyllähän se aina hyvältä tuntuu kun epäilijät saavat huomata, että kovaa työtä tekevät saavuttavat pyrkimyksensä.
Lopuksi haluankin sanoa teille kaikille, erityisesti pääsykokeista torjuvan päätöksen saaville: silloin kun olet tehnyt oikeasti parhaasi - olet tehnyt riittävästi. Joskus se sinun riittävästi ei riitä muille. Mutta se ei tarkoita että sinun tarvitsisi luovuttaa. Älä luovuta.
Jaan teille oman tarinani avatakseni silmiä sille, että vaikka kuinka olisi ns. täydellinen hakija - aina ei nappaa. Pistetäänpä sitten faktat pöytään. Pyrin jatkamaan opintojani ulkomaille erääseen maisteriohjelmaan. Omat insinöörin paperini ovat koulutukseen täydellisesti sopivat ja tämän hetkinen työnkuva - missä olen muutaman vuoden jo töitä tehnyt - vastaa tismalleen sitä mitä koulutuksen jälkeenkin voisin tehdä (koulutus toki tarjoaa etenemiseen mahdollisuuden). Lisäksi työkokemusta vastaavalta alalta on kertynyt jo kiitettävän monta vuotta. Tiedot ja taidot check.
Hakuprosessiin ei kuulu varsinaista pääsykoetta vaan kouluun pyritään koulutodistuksella, motivaatiokirjeellä ja muutamalla suosituskirjeellä. Todella kattavat suosituskirjeet sain hyvinkin korkeilta tahoilta ja motivaatiokirjettä hiottiin kuukauden päivät. Kiitollisena pistin paperit eteenpäin. Motivaatio ja tyytyväisten suositteljoiden mielipiteet check.
Koulun sivuilla ei ollut varsinaista mainintaa mahdollisesta haastattelusta, mutta tällaiseen Skypen kautta tehtyyn haastatteluun ajauduin muutama viikko sitten. Sain valita muutaman tieteellisen julkaisun joukosta itselleni mieluisimman, jonka esitin haastattelussa. Julkaisu oli alani kovimmasta lehdestä, joka käytännössä tarkoittaa sitä että julkaisun sisällön on oltava erittäin korkeatasoista. Tämä tarkoitti itselleni valtavaa työmäärää ymmärtää julkaisun sisältö - tämänhän takia pyrin opinnoissani eteenpäin, että voisin oppia lisää ja myös tuottaa itsekin tämän tasoisia tutkimuksia.
Haastattelu sujui valtaosin hyvin, mutta ei täydellisesti. Julkaisun ympäriltä kysyttiin kysymyksiä, joihin harva osaa vastata tässä vaiheessa opintojaan. Kuitenkin sisälläni asui pieni kipinä toivosta, että haastattelija huomaisi soveltuvuuteni koulutusohjelmaan ja kykyni pohtia asioita, haluni oppia uutta. Muutaman viikon päästä sain sähköpostin: ''... kiitämme vaivannäöstänne ja olisimme toivoneet saavamme sinut ohjelmaamme, mutta johtuen tiukasta sisäänpääsypolitiikastamme emme voi tarjota paikkaa sinulle.'' Opiskelupaikka not check. Mitä lie ''sisäänpääsypolitiikalla'' tässä tarkoitetaankaan.
Tunteen iskivät aika kovalla voimalla päin näköä. Ensimmäinen ajatus oli aika yllättävä itsellenikin ''tuleeko musta koskaan mitään''. Usko omiin kykyihini on yleensä ollut varsin vahva, mutta torjuva päätös sellaisesta, mihin en odottanut tulevani torjutuksi sai epäilyksen nostamaan päätään. Muutaman tunteen nimetäkseni tunsin epätoivoa, epäuskoa, surullisuutta, pientä vihaa ja koin olevani hiukan hukassa - ''Mitä nyt sitten?''. Olo oli kuin joku olisi lyönyt ja asiasta puhuminen nosti kyyneleet silmiin.
Seuraava päivä oli jo asteen kirkkaampi - kävin asiaa läpi useiden läheisten ihmisten kanssa ja sain kokea myötätuntoa, kuulla paljon positiivisia asioita itsestäni, huomata muiden epäuskoa päätöksestä ja minulle kerrottiin vastaavia esimerkkejä - joista oli silti puskettu eteenpäin. Uusi ajatus puski läpi: ''Kyllä mä vielä näytän niille''. Toki päätarkoitus ei ole näyttää muille, vaan jatkaa eteenpäin elämässä, mutta kyllähän se aina hyvältä tuntuu kun epäilijät saavat huomata, että kovaa työtä tekevät saavuttavat pyrkimyksensä.
Lopuksi haluankin sanoa teille kaikille, erityisesti pääsykokeista torjuvan päätöksen saaville: silloin kun olet tehnyt oikeasti parhaasi - olet tehnyt riittävästi. Joskus se sinun riittävästi ei riitä muille. Mutta se ei tarkoita että sinun tarvitsisi luovuttaa. Älä luovuta.
Kommentit
Lähetä kommentti