Tatuoitu tyttö
Ensimmäisen kerran musteessa kastetun neulan alle pääsin vuonna 2013 ja taiteilijana toimi tatuointia treenava kaverini. Ihan ensimmäinen harjotuskappale en ollut, mutta aika alkumetreistä oli kuitenkin vielä kyse. Muutama pikkunen kuva tehtiin ja reilu vuosi myöhemmin suuntasin Lappeenrantaan Down Under Tattoolla työskentelevän Markus Koskelan pöydälle. Tussilla jalkaan sutastiin mallin mukainen puu, pistettiin homma käyntiin ja siltä istumalta pistettiin vielä jalkakin pakettiin.
Opiskelijaelämän budjetilla tatskahaaveet saivat kasvaa hyvää vauhtia ja muutaman vuoden päästä olikin ideat ja tatuoija kasassa. Dead Set Tattoon Arttu Vaaralan löysin muutaman kaverini kautta, keiden tatuointeja olin ihastellut. Ensimmäisellä kerralla käytiin vähän ''testaamassa'' Artun taitoja - otimme parhaan ystäväni kanssa samanlaiset pienet kompassitatuoinnit. No. Siitä se sitten lähti. Ihan käsistä nimittäin. Nyt on yhteisiä tunteja kertynyt lähemmäs 40 ja valtaosa reidestä taiteiltu. Mutta vielä siihen vähän mahtuu ja keväällä taas jatkuu!
Ihan ensimmäisten tatskojen kohdalla ideoita oli mehusteltu monen vuoden päivät. Piti olla ihan 150%:n varma että juuri sen kuvan haluan siinä olevan ikuisesti. Ja jokaisella kuvalla oli myös oltava jokin tarina kerrottavanaan. Muistan myös hämärästi, että tatskojen oli tarkoitus jäädä tuohon polven alapuolelle. Ihan vain yksi vielä. Vieläkin jokaisella tatoinnilla mitä otan, on vähän suurempi merkitys - en sano etteikö tatointeja voisi ottaa vain koristeellisuuden vuoksi, mutta itselleni on ollut tärkeää että kuvat liittyvät jollakin tavalla juuri omaan elämääni. Nykysin tosin ideat pistetään iholle aika äkäseen, mutta eiköhän sitä ole jo aika varmaksi tullut omien päätöstensä suhteen. Tosin joka kerta olen vannonut etten ihan hetkeen ota uutta kuvaa ja sitten jotenkin sinne kalenteriin on kuitenkin ilmestynyt uusi aika. Toistaiseksi uskottelen itselleni, että jalkasleeve eli koko jalan täyttäminen tatuoinneilla tulee riittämään minulle - yksi jalka vain. Ja toistaiseksi kyllä uskon tähän. Ainakin vähän.
Yksi syy miksi valitsin juuri jalan tatuoimisen on tatuointien näkyvyys. Sen voi tarvittaessa piilottaa helpostikin. Henkilökohtaisesti tykkään ihan älyttömästi näkyvillä olevista tatuoinneista, mutta oma arkipukeutumistyylini painottuu vahvasti tuonne businesslook -puolelle ja yleisolemuksenikin saattaa olla vähän ristiriidassa sen mielikuvan kanssa mitä tatuoinneista tulee. En nyt sitten tällä sano kenellekään kovan luokan businessmiehelle/-naiselle etteikö heillä saisi olla näkyviä tatointeja, mutta omalla kohdallani tämä on parhaalta tuntuva ratkaisu. Ja ehkä se myös jollakin tavalla kiehtoo ajatuksena että on piilossa hiukan toisenlainenkin puoli.
Tatuoinnit herättävät muille kanssaeläjille paljon kysymyksiä ja mielipiteitä - puolesta ja vastaan. Tavallisimmat kysymykset ja kommentit liittyvät kipuun ja siihen, että olenko huomioinut tatuointien pysyvyyden suhteessa kroppani vanhenemiseen. Kipu on varmasti jokaiselle aika henkilökohtaista ja tatuoinnista aiheutuvaa kipua on äärettömän vaikea kuvailla - ehkä sellainen tunne, kuin joku raapisi ihoasi niin kauan että se alkaa ärsyttää ja tämä kerrottuna kymmenellä. Oma kipukynnykseni ei ole kovinkaan korkea, mutta suhteellisen hyvin on kestetty. Tietyt kohdat tuntuvat pahemmilta kuin toiset ja joskus on penkkiä puristettu niin lujaa, että hyvä ettei selkänoja ole lähtenyt irti. Itselleni aloitus on yhtä paha, kuin ne viimeiset tunnit niistä seitsemästä - se viimeinen silaus missä hinkataan loputkin detailssit kuntoon. Ja mitä lähempänä jänteitä, luita tai ohuemman ihon alueella ollaan, sitä ikävemmältä tuntuu. Kipu ei kuitenkaan kestä tatointisessiota kauempaa - alue saattaa olla hiukkasen arka muutaman päivän, mutta kipu unohtuu äkkiä.
Erittäin moni ketkä eivät niinkään tatuoinneista välitä, pohtivat minulle sitä, että olenko miettinyt miltä ne näyttävät vuosien kuluttua kun kroppa lähtee ryppylinjalle. Yleensä olen tokaissut takaisin, etten ajatellut näyttäväni ryppyisenä ja tatoituna sen kauniimmalta kuin pelkästään ryppyisenä. Mutta oikeasti jos lähdetään miettimään pikkuisen syvällisemmin asiaa, niin tuskimpa kukaan meistä elää niin supertäydellistä ja kroppaa kunnioittavaa elämää (hyvähän se toki olisi) etteikö se näkyisi tai vaikuttaisi meihin vanhemmalla iällä. Eikä sen kuulukaan olla niin - emme yksinkertaisesti voi elää nykyhetkeä niin, että suojelemme vain tulevaa. Toki joitakin hyviä valintoja on fiksua tehdä.
Vaikka jokainen tatuointini onkin harkittu ja itse päätetty, on se aina pikkunen shokki kun 1/3 reidestä tai puolet pohkeesta onkin yhtäkkiä aivan eri näköinen kuin pari päivää sitten. Muistan että tuon puutatuoinnin kohdalla seuraavana päivinä peilistä katsellessani mietin että mitäköhän helkkaria sitä tuli taas tehtyä. Fiilis katosi onneksi muutamassa päivässä ja nykyisin tiedän että vastaava tunne tulee ja menee ja pysyy myös poissa. Viimoseksi haluan sanoa kaikille tatuoinneista haaveileville, että valitse tatskaajasi huolella - sen etsiminen on vaivan arvoista ja tatuointityylejä on ihan valtavasti, että jokaiselle tyylille löytyy varmasti paras mahdollinen osaaja.
Opiskelijaelämän budjetilla tatskahaaveet saivat kasvaa hyvää vauhtia ja muutaman vuoden päästä olikin ideat ja tatuoija kasassa. Dead Set Tattoon Arttu Vaaralan löysin muutaman kaverini kautta, keiden tatuointeja olin ihastellut. Ensimmäisellä kerralla käytiin vähän ''testaamassa'' Artun taitoja - otimme parhaan ystäväni kanssa samanlaiset pienet kompassitatuoinnit. No. Siitä se sitten lähti. Ihan käsistä nimittäin. Nyt on yhteisiä tunteja kertynyt lähemmäs 40 ja valtaosa reidestä taiteiltu. Mutta vielä siihen vähän mahtuu ja keväällä taas jatkuu!
Ihan ensimmäisten tatskojen kohdalla ideoita oli mehusteltu monen vuoden päivät. Piti olla ihan 150%:n varma että juuri sen kuvan haluan siinä olevan ikuisesti. Ja jokaisella kuvalla oli myös oltava jokin tarina kerrottavanaan. Muistan myös hämärästi, että tatskojen oli tarkoitus jäädä tuohon polven alapuolelle. Ihan vain yksi vielä. Vieläkin jokaisella tatoinnilla mitä otan, on vähän suurempi merkitys - en sano etteikö tatointeja voisi ottaa vain koristeellisuuden vuoksi, mutta itselleni on ollut tärkeää että kuvat liittyvät jollakin tavalla juuri omaan elämääni. Nykysin tosin ideat pistetään iholle aika äkäseen, mutta eiköhän sitä ole jo aika varmaksi tullut omien päätöstensä suhteen. Tosin joka kerta olen vannonut etten ihan hetkeen ota uutta kuvaa ja sitten jotenkin sinne kalenteriin on kuitenkin ilmestynyt uusi aika. Toistaiseksi uskottelen itselleni, että jalkasleeve eli koko jalan täyttäminen tatuoinneilla tulee riittämään minulle - yksi jalka vain. Ja toistaiseksi kyllä uskon tähän. Ainakin vähän.
Yksi syy miksi valitsin juuri jalan tatuoimisen on tatuointien näkyvyys. Sen voi tarvittaessa piilottaa helpostikin. Henkilökohtaisesti tykkään ihan älyttömästi näkyvillä olevista tatuoinneista, mutta oma arkipukeutumistyylini painottuu vahvasti tuonne businesslook -puolelle ja yleisolemuksenikin saattaa olla vähän ristiriidassa sen mielikuvan kanssa mitä tatuoinneista tulee. En nyt sitten tällä sano kenellekään kovan luokan businessmiehelle/-naiselle etteikö heillä saisi olla näkyviä tatointeja, mutta omalla kohdallani tämä on parhaalta tuntuva ratkaisu. Ja ehkä se myös jollakin tavalla kiehtoo ajatuksena että on piilossa hiukan toisenlainenkin puoli.
Tatuoinnit herättävät muille kanssaeläjille paljon kysymyksiä ja mielipiteitä - puolesta ja vastaan. Tavallisimmat kysymykset ja kommentit liittyvät kipuun ja siihen, että olenko huomioinut tatuointien pysyvyyden suhteessa kroppani vanhenemiseen. Kipu on varmasti jokaiselle aika henkilökohtaista ja tatuoinnista aiheutuvaa kipua on äärettömän vaikea kuvailla - ehkä sellainen tunne, kuin joku raapisi ihoasi niin kauan että se alkaa ärsyttää ja tämä kerrottuna kymmenellä. Oma kipukynnykseni ei ole kovinkaan korkea, mutta suhteellisen hyvin on kestetty. Tietyt kohdat tuntuvat pahemmilta kuin toiset ja joskus on penkkiä puristettu niin lujaa, että hyvä ettei selkänoja ole lähtenyt irti. Itselleni aloitus on yhtä paha, kuin ne viimeiset tunnit niistä seitsemästä - se viimeinen silaus missä hinkataan loputkin detailssit kuntoon. Ja mitä lähempänä jänteitä, luita tai ohuemman ihon alueella ollaan, sitä ikävemmältä tuntuu. Kipu ei kuitenkaan kestä tatointisessiota kauempaa - alue saattaa olla hiukkasen arka muutaman päivän, mutta kipu unohtuu äkkiä.
Erittäin moni ketkä eivät niinkään tatuoinneista välitä, pohtivat minulle sitä, että olenko miettinyt miltä ne näyttävät vuosien kuluttua kun kroppa lähtee ryppylinjalle. Yleensä olen tokaissut takaisin, etten ajatellut näyttäväni ryppyisenä ja tatoituna sen kauniimmalta kuin pelkästään ryppyisenä. Mutta oikeasti jos lähdetään miettimään pikkuisen syvällisemmin asiaa, niin tuskimpa kukaan meistä elää niin supertäydellistä ja kroppaa kunnioittavaa elämää (hyvähän se toki olisi) etteikö se näkyisi tai vaikuttaisi meihin vanhemmalla iällä. Eikä sen kuulukaan olla niin - emme yksinkertaisesti voi elää nykyhetkeä niin, että suojelemme vain tulevaa. Toki joitakin hyviä valintoja on fiksua tehdä.
Vaikka jokainen tatuointini onkin harkittu ja itse päätetty, on se aina pikkunen shokki kun 1/3 reidestä tai puolet pohkeesta onkin yhtäkkiä aivan eri näköinen kuin pari päivää sitten. Muistan että tuon puutatuoinnin kohdalla seuraavana päivinä peilistä katsellessani mietin että mitäköhän helkkaria sitä tuli taas tehtyä. Fiilis katosi onneksi muutamassa päivässä ja nykyisin tiedän että vastaava tunne tulee ja menee ja pysyy myös poissa. Viimoseksi haluan sanoa kaikille tatuoinneista haaveileville, että valitse tatskaajasi huolella - sen etsiminen on vaivan arvoista ja tatuointityylejä on ihan valtavasti, että jokaiselle tyylille löytyy varmasti paras mahdollinen osaaja.
Kommentit
Lähetä kommentti