Kun haaveista tuli (viimein) totta

Tuntuu vähän epätodelliselta ja samalla tosi ihanalta päästä jakamaan teille tällainen tositarina onnellisella twistillä - mutta ei ihan mutkatonta sellaista. Ja ehkä se onkin tässä parasta. Se että kaikesta huolimatta ja ehkä juurikin sen takia voi saavuttaa juuri sen mistä haaveilee. Tämä tarina kertoo siitä millaista on olla ihan pihalla omista unelmista, harrastaa hakuammuntaa aivan joka suuntaan, yrittää tolkuttoman monta kertaa, kaatua ja nousta pystyyn uudelleen. Tähän tarinaan on sisältynyt paljon epäuskoa, toivottomuutta, kyyneleitä, lukuisia keskusteluja, itsensä etsimistä ja tukea ympäriltä. Tässä tarinassa oli lopulta uskottava omiin kykyihin ja unelmiin, otettava riskejä ja hypättävä tuntemattomaan. Mutta mikä parasta, tämä tarina sai onnellisen alun - tämä tarina on ihanasti kesken.

Kolme vuotta sitten runttasin lopputyöni kasaan, valmistuin ja siitä asti olen ylpeänä kantanut titteliä ''Biotekniikan insinööri''. Vaikka koulutus ei minulle kerro ihmisestä juurikaan mitään (mahdollistaa toki asioita), niin on se jotenkin ollut aika siistiä näin naisena sanoa olevansa insinööri - vähän horjutella niitä stereotypioita. Ja sanotaanko että sellaisen duunin jälkeen minkä kyseisen koulun eteen tein, niin tämän myös oikeutan itselleni - yhtään väheksymättä muita. Urani suhteen pääsin nopeaan nousukauteen työskennellessäni isoissa organisaatioissa lääkkeiden, ihmisten terveyden ja tutkimuksen parissa. Jokaisesta kokemuksesta olen erittäin kiitollinen - opin aivan valtavasti erilaisten tekniikoiden lisäksi organisaatioiden rakenteista, johtamisesta, prosesseista, pykälistä, sekä huomaamaan elementtejä mille olisi tarvetta parhaan lopputuloksen saavuttamiseksi. Teknisten taitojen lisäksi olen saanut huomata kuinka tärkeää on ollut kohdata ihmisiä, pysyä aitona.

Noin vuosi sitten istuin palaverissa ja kirjasin muistiinpanoihini ajatukseni joka oli mennyt hiukan sivuraiteille palaverin aiheeseen nähden. ''Ryhdy yrittäjäksi''. Tähän mennessä olin käyttänyt sievoisen summan Lääketieteellisen pääsykokeisiin valmentaviin kursseihin, joita olin yrittänyt suorittaa milloin opinnäytetyön, milloin kokopäiväduunin ohella. Käytännössä heräsin aamu viideltä, suunnistin töihin, sieltä kirjastoon ja salin kautta nukkumaan. Yhteen laskettuna elämästäni toteutin arkeani kuvamaallani tavalla yli vuoden päivät. Samalla hain maisterikoulutuksiin, välillä Saksaan, välillä Suomeen. Tiesin olevani vähintäänkin riittävän hyvä opiskelija. Minulla oli kokemusta, koulutusta ja motivaatiota. Pääsinkin ihan viime metreille asti, mutta kakkosena ei ollut helppo hymyillä. Tässä vaiheessa alkoi mieleeni hiipua epätoivo ja hain paljon uskoa ulkopuolelta - kerta toisensa jälkeen viime metreille pääseminen ei enää lohduttanut ja varsin tavanomainen ajatus omassa mielessäni oli, että ''Tuleeko musta koskaan mitään?''. Tuntui turhauttavalta junnata paikoillaan (erään ystäväni sanoin, en todellisuudessa kyllä junnannut paikoillaan - tämä kaikki oli osa prosessia - askelia eteenpäin).

Syksyllä havahduin luontaiseen kykyyni kuunnella ihmisiä, keskustella avoimesti vaikeistakin asioista ja palaute siitä, että minulle on helppo puhua vaikuttivat osaltaan seuraavaan askeleeseen minkä otin. Tässä vaiheessa olin tosin päässyt sisään Poliisi Ammattikorkeakouluun ja tarkoituksenani oli lopettaa työt koulun alkaessa. Hylkäsin paikan yllättävistä taloudellisista menoista johtuen - aloitin seksuaalineuvojan opinnot. Tässä vaiheessa saattaa kuulostaa juurikin siltä että lauoin joka suuntaan. Ja rehellisesti sanottuna siltä se itsestänikin tuntui silloin - jälkeenpäin katsottuna kaikki käy oikeastaan järkeen. Poliisi Ammatikorkeakoulussa itseäni nimittäin kiinnosti seksuaalirikoksiin perehtyminen (ehkäpä jonain päivänä eksyn vielä sinne). Tarinahan ei siis lopu tähän ja seuraava osuus saa pakan näyttämään entistä sekavammalta, mutta jälleen lähempää tarkasteltuna se nitoo kaiken yhteen. Hain kahteen maisteriohjelmaan Helsingin Yliopistolle. TRANSMED:iin (Translational Medicine) ja Neurotieteen maisteriohjelmaan lähti hakupaperit pitkän ja syvän itsetutkiskelun, lukuisten keskustelujen ja saamani mielettömän arvokkaan tuen myötä. Maisteriohjelmien valinta vahvistui oikeaksi opiskellessani Helsingin Avoimessa Yliopistossa neuropsykologian kurssia. Pitkien työpäivien päätteeksi en malttanut olla opiskelematta - aivan tajuttoman mielenkiintoista.

Ja hitto että jännitti. Ihan perkeleesti. Tein itseasiassa koko tältä ajalta satunnaisia fiilis-videoita - sellaisia missä olen toistellut itselleni, että ''mä pystyn tähän'', ''mä uskon itseeni'' ja ''tää on just se oikea tie''. On siellä joukossa niitä epätoivon hetkiäkin, ihan kiitettävästi. Tässä vaiheessa ja varmaan jo otsikostakin pystyy päättelemään miten kävi. Sain molemmat paikat - valitsin Neurotieteen maisteriohjelman - aloitan syksyllä. Paikan vastaanottamisestakin on video - itkin. Kiitollisuus on suurin tunne mitä tänä aikana olen kokenut. Kiitollisuus kaikesta tuesta ja kiitollisuus siitä, että saan vihdoin mahdollisuuden jatkaa eteenpäin, mahdollisuuden opiskella juuri sitä mikä kiinnostaa - ihan täysillä. Sain myös isältäni viestin ''Olen niin ylpeä susta, että olet pitänyt unelmastasi kiinni'' (Note 1: ei ihan kauheasti laitella viestiä ja vielä vähemmän tunteita sisältäviä, Note 2: kyllä, aikuisiälläkin vanhempien sanat ovat jotenkin tärkeitä). 

Oikeastaan tuohon viestiin sisältyy se kaikki mitä haluan viestiä myös teille. Koska vaikka olenkin saanut tukea ympäriltä, niin havaitsin myös paljon ihmetystä, jonka vuoksi aika-ajoittain olen saanut olla itse itseni tuki. Ihmetys ei sinänsä ollut odottamatonta - myös itse kyseenalaistin itseäni. Olihan urani hyvässä nousussa ja erityisesti ulkopuolelta katsottuna näytti että hyppään yhtäkkiä aivan tuntemattomaan maailmaan täynnä riskejä, vaikka todellisuudessa prosessi olikin pitkä. Pidin siis unelmastani kiinni, opettelin luottamaan itseeni, enkä lopettanut yrittämistä. Ja siis aivan varmasti tulen kohtaamaan uusia haasteita ja mutkia, mutta tällä hetkellä olen onnellinen juuri tästä mahdollisuudesta. Niin ja jos mietit miten ihmeessä nämä kaikki ''hakuammunnat'' ja toteutetut asiat liittyvät toisiinsa, niin oikeastaan kaikkihan tapahtuu siellä meidän aivoissamme ;).

Luottakaa prosessiin. Unelmoikaa. Luottakaa itseenne.